Yhdysvaltain roolin kaventuminen presidentti Trumpin toisella virkakaudella on paljastanut, kuinka suuri turvallisuusvaje EU- ja eurooppalaisiin Nato-maihin on vuosikymmenten ali-investointien ansiosta syntynyt. Useiden mediatietojen mukaan Nato-maat olisivatkin saavuttaneet sovun puolustusmenojen pysyvästä nostosta peräti viiteen prosenttiin jäsenmaiden bruttokansantuotteesta juuri ennen 24-26.6 Haagissa järjestettävää Naton huippukokousta. Tästä osuudesta 3,5 prosenttiyksikköä tulisi olla panostuksia ns. ydinpuolustusmenoihin (mm. aseet ja joukot) ja 1,5 prosenttiyksikköä laajemmin puolustusta tukevia investointeja (mm. kyberturvallisuus ja liikenneinfrastruktuuri).
Suunnitelmat puolustusmenojen merkittävästä kasvattamisesta ovat käynnistäneet vilkkaan keskustelun siitä, millaisia vaikutuksia puolustusmenojen lisäyksellä tulee olemaan alueen talouksiin ja finanssipolitiikan kestävyyteen. Näkemykset vaikutuksista sekä niiden rahoituksesta ovat yhä kaukana konsensuksesta, ja jakolinjat eri poliittisten ryhmittymien välillä ovat suuria.
Oliko niin sanottu rauhan osinko myytti?
Kylmän sodan päättyessä heräsi optimismia, että niin sanottu ”rauhan osinko” (peace dividend) mahdollistaisi vapautuvien puolustusmenojen käyttämisen muihin hyödyllisempiin tarkoituksiin tukien sekä talouskasvua että finanssipoliittista liikkumavaraa. Sittemmin näkemykset matalampien puolustusmenojen vaikutuksesta talouskasvuun ovat muuttuneet ja puolustusinvestointien vaikutukset kasvuun ovat sen sijaan arvioitu pääasiallisesti positiivisiksi.
Tuoreessa tutkimuksessaan the London School of Economicsin apulaisprofessori Ethan Ilzetzki arvioi, että puolustusmenojen bruttokansantuoteosuuden pitkäkestoinen lisäys pitäisi talouden viimeaikaisessa trendivauhdissa eivätkä julkiset puolustusmenot syrjäyttäisi merkittävästi yksityisen sektorin kulutusta tai investointeja (1). Näin ollen laaja-alainen puolustusmenojen kasvattaminen eurooppalaisissa Nato-maissa saattaisi tukea Euroopan talouskasvua tulevina vuosina.
Puolustusmenojen tuntuva lisääminen johtaisi kuitenkin todennäköisesti pulaan osaavista alan työntekijöistä, kriittisistä komponenteista ja yleisemmin tuotantokapasiteetista. Tuotannon pullonkaulat saattaisivat puolestaan nostaa inflaatiopaineita ja pakottaa Euroopan keskuspankin (EKP) kiristämään rahapolitiikkaansa. Kireämpi rahapolitiikka rajoittaisi puolestaan talouskasvua ja velkarahalla toteutettavat puolustusinvestoinnit voisivat näin ollen osoittautua elinkaarellaan arvioitua kalliimmiksi. Vaikka usean vuoden vaimea kasvu euroalueella ja inflaatiovauhdin viimeaikainen hidastuminen luovat suhdanteiden kannalta paremman lähtökohdan lisäpanostuksille puolustukseen kuin vuosien 2022-2023 inflaatiojakso, kasvavat inflaatiopaineet ja kireämpi rahapolitiikka ovat riskejä tuleville vuosille.
Lisävelkaantuminen puolustusmenojen rahoittamiseksi on lyhyellä aikavälillä perusteltua
Kasvavien puolustusmenojen rahoittaminen on velkaantuneille maille haastavaa. Myös Suomessa on virinnyt vilkasta keskustelua siitä, kuinka kasvavat puolustusmenot tulisi rahoittaa. On ehdotettu erityistä puolustusveroa, vaadittu kasvavien puolustusmenojen kompensoimista leikkaamalla muista julkisista menoista ja toisaalta ehdotettu, että EU ottaisi yhteisvelkaa puolustusvajeen rahoittamiseksi.
Lyhyellä aikavälillä taloustieteellinen kirjallisuus kallistuu velanoton puoleen, jolloin ne syrjäyttäisivät vähemmän muuta talouskasvua. Pidemmällä tähtäimellä julkisten menojen rakenteen tulisi kuitenkin sopeutua puolustusmenojen kasvuun joko nostamalla maltillisesti veroasteita tai hillitsemällä julkisia menoja. Puolustusmenojen kasvuvaikutukset määrittäisivät sen, kuinka paljon julkisen talouden sopeutusta vaadittaisiin korkeampien puolustusmenojen rahoittamiseen.
Yksi tärkeä kysymys kasvavien puolustusmenojen kannalta on se, kuinka paljon puolustushankinnoista ohjautuisi eurooppalaisten Nato-maiden alueelle ja kuinka paljon näiden maiden ulkopuolelle. EU-maiden puolustusmateriaalihankinnoista on viime vuosina ohjautunut peräti 80 prosenttia EU-maiden ulkopuolelle ja, mikäli nämä hankinnat tehtäisiin unionin jäsenmaista, vaikutukset kasvuun olisivat selvästi voimakkaampia. Tämä edellyttäisi kuitenkin merkittäviä investointeja puolustusvälineiden tuotantokapasiteettiin, jolloin myös lähivuosien inflaatio- ja rahapolitiikkavaikutukset olisivat todennäköisesti suurempia.
Kasvavilla puolustusmenoilla todennäköisesti positiivisia vaikutuksia EU-maiden tuottavuuteen
Puolustusmenojen kasvattamisella voisi olla myös epäsuoria vaikutuksia kasvuun. Mikäli lisääntyneet tutkimus- ja kehitysmenot johtaisivat innovaatioihin, joita voitaisiin hyödyntää myös puolustusteollisuuden ulkopuolella, saattaisi panostuksilla olla myönteinen vaikutus talouskasvuun tulevina vuosina. Tällaisesta on nähty esimerkkejä esimerkiksi lentokoneteollisuudessa toisen maailmansodan aikana, jolloin lentokoneiden tuotantokustannukset laskivat merkittävästi.
Toinen esimerkki löytyy Nasan kuuprojektin päättymisestä, kun useat rakettiteknologian tutkijat siirtyivät muiden toimialojen, kuten rahoitussektorin palvelukseen luoden uusia innovaatioita ja tuotteita. Tällä hetkellä mahdollisia skaalautumisvaikutuksia ja teknologian rauhanomaista hyödyntämispotentiaalia voisivat tarjota esimerkiksi satelliitti- ja drooniteknologiat. Perinteisellä ammustuotannolla saattaa sen sijaan olla vähemmän potentiaalia muiden toimialojen tuottavuusloikkiin tai innovaatioihin.
Tarkat prosenttiosuudet eivät optimaalisia, mutta ne saattavat olla välttämätön paha
Kuinka kasvavat puolustusmenot tulisi sitten käytännössä toteuttaa? Haasteena on poliittisen konsensuksen löytäminen esimerkiksi 32 Nato-maan kesken, ja näiden päätösten toteuttaminen kunkin talouden kannalta optimaalisella tavalla.
Tarkan puolustusmenojen prosenttiosuuden määrittäminen suhteessa kokonaistuotantoon ei myöskään välttämättä ole kaikille maille tarkoituksenmukaisin tapa toteuttaa puolustuspolitiikkaa, mutta maiden yhteinen päätös saattaa sitä edellyttää. Suhdannetilanne saattaisi myös perustella suurten panostusten toteutusta silloin, kun kokonaiskysyntä on heikompaa, jolloin riski talouden ylikuumentumisesta on vähäisempää. Tosin sotilaallisen uhkan kasvaminen eurooppalaisia Nato-maita kohtaan ei välttämättä riipu siitä, kuinka paljon maiden taloudessa on käyttämätöntä kapasiteettia.
Lopuksi kysymys siitä, onko tietty prosenttiosuus järkevää saavuttaa täsmällisesti joka vuosi vai voisiko olla perustellumpaa luoda monivuotinen suunnitelma, jossa menot vaihtelisivat vuodesta toiseen, on relevantti. Tässäkin kysymyksessä joukkopaine saattaa edellyttää sitoutumista menotavoitteeseen, sillä menojen tilapäinen alittaminen voitaisiin tulkita yksittäisen maan yritykseksi ”vapaamatkustaa” muiden kustannuksella. Nato voisikin tulevaisuudessa seurata puolustusmenojen kehitystä esimerkiksi viiden vuoden liukuvana keskiarvona, mikä sallisi menojen tehokkaamman priorisoinnin suurten, monivuotisten hankkeiden suhteen. Kaikkien maiden puolustustarpeet eivät myöskään ole yhtä suuret, jolloin panostukset kumppanimaiden puolustukseen voisi olla varojen tehokkaampaa käyttöä, mutta reaalipolitiikan ympäristössä todennäköisesti täysin utopistinen ajatus.
Joka tapauksessa eurooppalaiset Nato-maat ovat uuden merkittävän haasteen edessä, jonka taloudelliset vaikutukset tulevat olemaan merkittäviä pitkälle 2030-luvulle saakka.
[1] Tämä kirjoitus nojaa useiden johtopäätösten osalta Ilzetzkin laajaan kirjallisuuskatsaukseen Guns and Growth: The Economic Consequences of Defense Buildups (Kiel Report, No. 2, February 2025).